Vähän väljähtäneitä ajatuksia Berliinistä

Nyt on Berliinikin jäänyt taa. Reissua on jäljellä nelisen vuorokautta ja väkisinkin pieni haikea tunne hiipii ajatuksiin. Monellakin tapaa. Joka päivä tuhansia junia saapuu asemalle sadoissa kaupungeissa. Olen aina pitänyt ajatuksesta. Nouseminen junasta. Uuden kaupungin tuoksut ja valot. Juna-paseman kiireiset ihmiset. Uudet alut. Mutta nyt, kun takana on ihana viikko ihanien ihmisten kanssa kaupungissa, jota rakastan, asian toinenkin puoli näkyy selvemmin. Joka päivä tuhansia junia lähtee sadoilta asemilta palaamatta koskaan takaisin täysin sellaisena kuin lähtivät.

On haikeaa lopetta reissu. On haikea jatkaa. Jos voisi pysähtyä  tähän tai oikeastaan siihen hetkeen, kun aamu oli vaihtumassa päiväksi ja hyvästelimme Isoasiskoa, Pikkuista siskonpoikaa ja siskonmiestä. Alku ja loppu ovat parasta. Ehkä puolivälikin, mutta niiden väliin mahtuu paljon ikävää, haikeutta ja asioita, jotka tekevät aluista ja lopuista merkityksellisiä. Mutta jo riittäköön melodramaattinen haikailu ja kerrotaan Berliinistä. Aloitan siis alusta.

12 tuntia junassa. Sen verran on matkaa Budapestistä Berliiniin. Saavumme rautatieasemalle ja lähes samantien saan huomata, ettei kahden vuoden takaiset muistikuvat riitä edes lähimmälle kadulle asemasta. Pikkuiselle siskolle tämä on neljäs ja Pikkuveljelle ensimmäinen kerta Berliinissä. Suunnan keikauttaminen päinvastoin, lievää harhailua ja olemmekin pienellä sillalla yhdessä kolmen tärkeän ihmisen kanssa, jotka hyvästelimme tänä aamuna. Edessä oli kuitenkin tuolloin kuusi ihanaa päivää, eikä haikeutta ole sanaväleissä, eikä pilkuissa.

Pienen kävelymatkan jälkeen saavuimme keskeisellä paikalla sijaitsevalle asunnolle, jonka pehmeän valkoisia petejä sekä oman keittiön ja pesutilan tuomaa rauhaa nämä reissaajat osasivat jo heti arvostaa. Kaikkein ihastuttavin oli kuitenkin ihana reilu 1,5 vuotias siskonpoika, jonka innostus kaupungin vilkkaastsa liikenteestä (ratikoita!) ja muista ihmeistä taisi tarttua meihin muihinkin.

Berliini on sellainen kuin aina ennenkin, eikä kuitenkaan. Erityisen tästä kaupungista tekee fiilis, jota ei muualta löydä. Berliiniä ei voi mainostaa millään konkreettisella, kuten upeilla maisemilla tai ihmeellisillä nähtävyyksillä. Eurooppalaisien on turha myöskään odottaa mitään shokeeraavaa eroa kulttuurissa. Berliini on kaikkea, eikä mitään ja se on koettava itse rakastuakseen. Kuten minä. Olen viettänyt nyt neljä viikkoa Berliinissä ja aion palata.

Viikkoon mahtui weinschorlea, Berliner weißea, inkivääriteetä, olutta ja valkoviiniä. Hummusta, pastaa, kiinalaisia nyyttejä (joiden nimeä en muista), kesäkurpitsalasangea, käsespätleä, currywursteja, dönereitä, salaattia ja aamupalaksi väliin ihanan suomalaista kaurapuuroa. Nähtävyyspyöräretki (Pikkuinen sisko jäi siskonpojan kanssa touhuamaan), museoita, leikkipuistoja, puistoja, muuria, harhailua, löytämistä, maauimala ja jazzbändi, jonka keskenäinen dynamiikka oli musiikkia kiinnostavampaa (musiikki oli jazzia ilman jazzfiilstä, en tiennyt, että niin voi olla). Pitkiä aamuja, pitkiä kylpyjä, pitkiä kävelyitä, pitkiä huokauksia. Niin ja pipiläisyyttä (Pikkuinen sisko sai vatsasäryt ja flunssan) ja isosiskon hoivaa.

Lähdimme hiukan viisaampina kuin saavuimme. Holokaustin käsittämätön pahuus, jonka mahdollistivat nuo aivan tavalliset hyvät ihmiset, joita erottaa meistä vain vuodet ja asuinpaikka. Se on nyt myös osa Pikkuveljen maailmankuvaa muokkaavaa tietoa. Kuten myös kylmä sota. Teennäiset rajat ja toivo, joka piiloutuu kaikista pahimpaankin. Toivo tekee pahasta paremman ja pahemman. Meidän tehtäväksi jää muistaa, ettei paha ole mustavalkoista ja pysyvää. Huolehtia, ettei unohdu, että siirtyminen sellaiseen on niin hidasta, että sen huomaa usein vasta kun hätäjarru ei pysäytä koko junaa ennen railoa. Ja toivoa. Toivoa, vaikka se tekee kipeää. Sillä se on elävien velvollisuus ja mahdollisuus.

Berliini on edelleen se kaupunki, jonka Pikkuinen sisko on ottanut omakseen. Kaikkine vikoineen ja outouksineen. Itsepalvelupesulan persoonalliset pitäjät steampunk henkisine labralaseineen, superituhipit (siis jopa paljon nähneen kasvissyöjän mittapuulla), muodikkaasti Berliiniläiset humanistit tennareissaan ja neon värissä verkkatakeissaan, nudistit, bisnesmiehet, rikkaat, katumuusikot, elämäntapa-asunnottomat ja ihan vain tavalliset kaduntallaajat. Niihin kaikkiin Pikkuinen sisko ihastuu yhä uudelleen. Ennen kaikkea Berliini on sitä, että hyväksytään kaikki tavat viettää nämä elämänsä päivät. Tämä tuottaa katujen täydeltä pussailevia pariskuntia kaikissa sateenkaaren väreissä, syöttötuolin ja ystävälliset katseet kaikissa ravintoloissa lapsiperheille, tupakoitsijoiden savuhaitoista välittämättä jättäminen (Pikkuveli, eikä kyllä ihan Pikkuinen siskokaan ole tässä suhteessa ihan berliiniläishenkinen), nudisteja samassa uimapaikassa lasten kanssa ilman aitoja jne. Suurin osa vain ilahduttaa ainskin Pikkuista siskoa, mutta joskus sitä joutuu kohtaamaan rajoittuneisuutensa... sekin hyväksi varmaan silloin tällöin.

Nyt ollaan Kööpenhaminassa hotellissa, jonka kalliiksi tulleet lakanat ovat hyvä tapa lopettaa reissun kaikenlaiset yöpymiset. On ollut junia, kerrossänkyjä, teltan maalattioita, lisävuoteita, kovia patjoja, upottavia patjoja, patjattomia, valkoisia lakanoita, vaalean punaisia lakanoita, makuupusseja. On ollut lyhyitä, pitkiä, hyviä ja onnettomia yöunia.